Saara Haapanen vieraili Libanonissa toukokuussa 2016 Hepsyn avustuksella.

 

Marhaba!

”Maan turvallisuustilanne on hauras ja voi muuttua nopeasti. Umpimähkäistä tuhoa aiheuttavien, ennakoimattomien pommi-iskujen tai muiden terroritekojen riski on koko maassa korkea.”

Eivät varsinaisia matkailumainoksia nämä otteet Ulkoministeriön matkustustiedotteesta. Libanonista tulee muutenkin ensin mieleen sota, pommi-iskut ja rauhanturvaajat. Tosin niin muistakin Lähi-idän maista, jotka menevät pohjoismaalaisen mielessä yhteen kategoriaan niitä koskevien enemmän tai vähemmän väärien mielikuvien kanssa.

Pahaenteisistä ennakko-oletuksista huolimatta nousin koneeseen kolmen suomalaisen psykologin kanssa aamuvarhaisella 11.5. ja suuntasin kohti Beirutia seuraavaksi kymmeneksi päiväksi. Olen Psykologien Sosiaalinen Vastuu ry:n aktiivi ja matkan tarkoituksena oli tutustua hankekoordinaattori Sirkku Kivistön mukana järjestömme kehitysyhteistyöprojektiin sekä osallistua vuosittaiseen mielenterveyskonferenssiin. Matkan ensimmäiset viisi päivää mukana olivat myös Riikka Toivanen ja Maiju Tokola psykoterapiapalvelu Tunnetilasta. He vetivät konferenssissa työpajan lapsettomuus ja identiteetti -teemalla.

Ensivaikutelma Beirutista oli, kuten arvata saattoi, meluisa, kiireinen ja nuhjuinen. Liikenne oli tukossa, arabia ja autojen torvet raikasivat. Tien molemmin puolin korkeina kohoavat talot olivat rytmikkäästi kiiltävää ja korjattua, reikäisiksi ammuttua ja rähjäistä. Vieressämme ajoi uudenkarhea bemari takaikkuna vaalimainoksella teipattuna. Toisella puolen kuorma-auto kyytiläiset lavalla istuen. Kaikki ajoivat kovaa, tottakai, ja kaikkien puskurit olivat lommolla edestä ja takaa. Sentään yhtään tienvarsipommia ei matkalla hotellille räjähtänyt.

Ensimmäinen, puhelimella taksin tuulilasin läpi napattu kuva Beirutista.

 

Ennakkokäsitykset tästä idän Pariisiksikin tituleeratusta parin miljoonan asukkaan pääkaupungista karisivat melko nopeasti jo ensimmäisten päivien aikana. Kaksi sentään piti paikkansa: ensiksikin ruoka oli hyvää ja toiseksi pakolaisia oli paljon, valitettavasti.

PSV:n kumppanuusjärjestö on Libanonin palestiinalaispakolaisten parissa toimiva Beit Atfal Assumoud, jonka vieraana pääsin tutustumaan pakolaisleirien elämään eri puolilla Beirutia sekä etelä-Libanonissa. Viiden miljoonan asukkaan Libanonissa pakolaisia on jo yli miljoona, ja viime vuosina ihmisiä on tullut erityisesti Syyriasta. Joidenkin, jo valmiiksi ahtaiden leirien, asukasmäärä on jopa tuplaantunut.

Syyrialaisten räjähdysmäisesti lisääntynyt määrä näkyi katukuvassa kerjäävinä äiteinä pikkulapsineen. Usein pieni lapsi lähti kadulla kulkevan turistin perään tai puikkelehti kaoottisen liikenteen seassa kaupustellen tai apua anellen. Lukuisia sotia läpikäyneessä maassa, jonka sisäinen poliittinen ja taloudellinen tilanne on epävakaa, on pakolaisille erilaisten sosiaali-, terveys- ja koulutuspalveluiden tarjoaminen pääasiassa järjestöjen ja kehitysyhteistyöprojektien varassa.

Palestiinalaisilla pakolaisilla, jotka siis saattavat asua Libanonissa jo neljättä sukupolvea, ei ole kansalaisuutta eikä siihen liittyviä oikeuksia. Toimeentulo on epävarmaa, työttömyyttä on paljon, ja kymmenet ammatit ovat heiltä kiellettyjä. Leirien ulkopuolelta asunnon saaminen on vaikeaa ja kallista, eivätkä he voi niitä omiin nimiinsä hankkia. Myös leireissä elinkustannukset alkavat olla hyvin korkeat Libanonin yleisesti nousseen hintatason vuoksi, vaikka aivan perusasioista on pulaa: sähköstä, vedestä, lämmöstä.

Alkujaan telttakylinä YK:n perustamat leirit ovat muuttuneet karuja kerrostaloja täyteen ahdetuiksi slummeiksi, joissa uusia kerroksia rakennetaan vanhojen päälle ja yhä vähemmän valoa pääsee leirien kapeille ja likaisille sokkelokaduille. Asukkaat sairastavat paljon, osittain surkeiden elinolosuhteiden ja epäterveellisten asumusten vuoksi, osin yhä yleisten serkusavioliittojen takia.

Lapset käyvät ristiriitaisia tunteita herättävän UNRWA:n (United Nations Relief and Work Agency for Palestine Refugees in the Near East) siniovisia kouluja. Kouluja pidetään yleisesti vaativina ja luokkakoot ovat suuria, eikä lasten erityistarpeita huomioida. Esimerkiksi autismin kirjon häiriöt ovat yleisiä, samoin erilaiset oppimisvaikeudet. Riskinä on, että tällaiset lapset jäävät kotiin ja keskeyttävät koulunsa. Vanhemmilla on omat ongelmansa, eikä heillä ole mahdollisuutta tai osaamista tukea sitä kaipaavia lapsiaan.

Burj El-Barajneh’n leiristä Beirutin esikaupunkialeelta. Leirit ovat pimeitä ja ahtaita, sähkö- ja vesijohdot roikkuvat päiden yläpuolella

 

Tällaisten perheiden on mahdollista saada apua Beit Atfal Assumoudilta. Järjestön toiminta on neljässäkymmenessä vuodessa kasvanut laajaksi ja koko Libanonin alueellisesti kattavaksi. Järjestön toimintakeskuksia löytyy lähes joka leiriltä, ja ne tarjoavat alueen lapsille ja aikuisille päiväkotitoimintaa, erilaisia harrastusmahdollisuuksia kuten musiikkia ja perinteisiä tansseja sekä esimerkiksi vanhemmuutta tukevia ryhmiä. Lisäksi järjestöllä on viisi perheneuvolaa, joissa minimikorvauksella perheille tarjotaan sosiaalityöntekijöiden, psykiatrien, psykologien, psykoterapeuttien, puheterapeuttien ja psykomotoristen terapeuttien palveluita. Lapset, joilla on oppimiseen ja koulunkäyntiin liittyviä erityistarpeita, pääsevät kouluun jossa heille tarjotaan koulutusta ammatilliselle tasolle asti.

Järjestössä työskentelee sekä libanonilaisia että palestiinalaisia ja se onkin yksi harvoista paikoista, joissa korkeasti koulutettu palestiinalainen voi saada alansa työtä. Saidan perheneuvolan psykologi Mohammed kertoi minulle, että ei voi tehdä kliinistä työtä leirien ulkopuolella. Koska resurssit mahdollistavat vain osa-aikaisen työnperheneuvolassa, vetää hän muina päivinä esimerkiksi erilaisia ryhmiä, sillä konsultaatio on sallittua.

Järjestön merkitys vaikuttaakin olevan paikallisille sen tarjoamia palveluita suurempaa. Pääsin matkan aikana vierailemaan kolmen eri palestiinalaisperheen luona ja tutustumaan heidän tilanteisiinsa. Beit Atfal Assumoudin, ja sitä kautta PSV:nkin työ konkretisoitui lapsien näkemisessä ja heidän ja perheensä vuorovaikutuksen seuraamisessa. Beit Atfal Assumoudin työn jälki ja merkitys näkyi myös mielenterveyskonferenssin lopussa järjestetyssä 40-vuotisjuhlassa, jossa keskusten eri harrasteryhmät esittivät musiikki- ja tanssiesityksiä, ja johon täydet tilausbussit kuljettivat palestiinalaisperheitä ympäri maata. Yhteishenki, toiveikkuus, ilo ja kannustus oli niin voimakasta, että ulkopuolinen turistikin liikuttui.

Etelä-Libanonissa El-Buss’n pakolaisleirissä asuva perheen äiti ja kaksi lasta. Tytär piirtää terveisiä suomalaiselle kummille.

 

Yksi Beit Aftal Assumoudin tavoitteista on parantaa palestiinalaisten pakolaisten itsetuntoa ja eheyttää identiteettiä niin, että siihen liittyisi muutakin kuin ulkopuolisuus, syrjintä ja rajatut mahdollisuudet. Järjestö noudattaa niin kutsuttua palestiinalaista opetussuunnitelmaa. Konkreettisesti identiteetin vahvistus tarkoittaa perinnemusiikin ja -tanssien lisäksi omiin juuriin ja historiaan tutustumista esimerkiksi kuvataiteen, käsitöiden ja ruokakulttuurin kautta.

Tieteellistä näkökulmaa aiheeseen tarjosi jo mainittu vuosittainen mielenterveyskonferenssi, tällä kertaa aiheella ”Being Palestinian – Human rights, identity and mental health”. Konferenssiin oli kutsuttu puhujia Libanonin lisäksi Palestiinasta, Suomesta, Italiasta, Ranskasta, Japanista ja Saksasta. Esityksien teemoja olivat kamppailu identiteetistä, yhteisön resurssit ja resilienssi sekä oikeus mielenterveyteen. Teemoja lähestyttiin tutkimustiedon ja käytännön kenttätyökokemuksen kautta, erilaisia yhteisöprojekteja ja terapeuttisia interventioita esiteltiin.

Kansallisuuden osa identiteetin rakentumisessa on minulle, länsimaalaiselle valkoiselle, ja siten hyvin etuoikeutetussa asemassa olevalle nuorelle aikuiselle, etäinen asia. Mutta voin kuvitella, että mitä enemmän kansalaisuutta käytetään yksilöä vastaan, sitä merkityksellisemmäksi se tulee, ja saa merkityksensä juurikin syrjinnässä. Leirit ja niiden vaikeat elinolosuhteet ovat omiaan lisäämään turhautumista, aggressiivisuutta ja riskiä äärikäyttäytymiseen, mikä näkyy esimerkiksi etelän Ein Ell Hillweh’n leirin arkipäivässä aseina ja konflikteina.

Esityksissä tuli ilmi, kuinka kansallista identiteettiä vahvistavat menetelmät ovat parantaneet osallistujien itsetuntoa ja lisänneet hyvinvointia. Uhrimentaliteetin rinnalle ja tilalle on tullut häpeästä irtaantumista ja yhteisöstä voimaantumista. Toisaalta pohdin, lisääkö lähtömaahan identifioituminen vain erillisyyden tunnetta ja vähentää motivaatioita sopeutua nykyiseen asuinmaahan ja mahdollisuuksia hyvään elämään siellä. Ylläpitääkö se vain sukupolvien yli vaikuttavaa traumaa? Valitettavasti en näe Lähi-idän konflikteille olevan tulossa lähiaikoina ratkaisua, enkä tiedä oikeita vastauksia palestiinalaiskysymykseen. Toisaalta Kassem Aina, Beit Atfal Assumoudin johtaja, joka perusti järjestön aikanaan auttaessaan Tel Al Zaatarin verilöylyssä orvoiksi jääneitä lapsia, kertoi kuinka järjestönsä yksi tärkein tehtävä on toivon luominen ja ylläpitäminen.

Tulevaisuuden toivot. Shatilan leirikeskuksen päiväkodissa seurasin iltapäivän ajan tunteja. Lapset olivat iloisia ja halusivat tehdä tuttavuutta vieraiden kanssa. Kaikki halusivat olla kuvattavana.

 

Niihin karisseisiin ennakkokäsityksiin palatakseni, voin todeta Beirutin olevan erittäin mielenkiintoinen, omalla tavallaan viihtyisä ja juuri tällä hetkellä turvallisen tuntuinen kaupunki. Kaupungissa on kaunista art nouveau -arkkitehtuuria ja luksusmerkkiliikkeitä (niin kuin siellä Pariisissa), ystävällisiä ihmisiä (toisin kuin Pariisissa), eksotiikkaa, rukouskutsuja ja vilkasta yöelämää, melkein mitä vain. Iltasella uskalsi kulkea yksinkin, pelottavinta matkan aikana oli liikenne. Toisaalta myös sodan tarkoituksellisten tai tahattomien muistomerkkien lisäksi on runsaasti sotilaita vartioimassa, tankkeja, piikkilankaa.

Etelän kaupungeissa Hizbollahin liput liehuvat lipputangoissa. Kuitenkin liikkuessa turistina kaupungilla tai järjestön edustajana leireissä kohtasin pelkkää ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta. On silti hyvä muistaa, että Libanon on pitkästä sodasta toipuva, konfliktien keskellä elävä maa. Saidan perheneuvolan puheterapeutti totesi: ”Lebanon is a lovely place to visit, wonderful, but living here is hell.”

Beirutin rantabulevardin puoleiset kasvot.

Matkasta lisää Instagram-tilillä @terveisia_taalta

PSV:n nettisivuilla vastuu.fi/libanon

Beit Atfal Assumoudin kotisivut http://www.socialcare.org