Aprillipäivän kunniaksi hepsyläiset päättivät lähteä elokuviin, eikä tämä ollut vitsi. Teatteri Unionissa näytettiin elokuva ”Samsara” (2011), josta itse en tiennyt mitään. Elokuvateatterin kuvauksen mukaan odotin pääseväni katsomaan ”kauniita kuvia”, varsinkin kun kuvauksessa mainostettiin 4K-resoluutiota. Kokemus oli hieman erilainen kuin odotinkaan…

Erinomainen kuvatarkkuus ja thaitanssijat kauniissa puvuissaan täyttivätkin heti odotukseni ”kauniista kuvista”. Samalla selvisi myös, että kyseessä on taide-elokuva. Koko puolitoista tuntia kestävä elokuva ei sisällä ollenkaan dialogia sanallisesti tai tarinallisesti. Ensimmäinen kolmannes elokuvasta sisälsi kauniita erämaamaisemia ympäri maailmaa. Kuvallisena tehokeinona samaa paikkaa kuvattiin pitkään ja nopeutettuna näkyi kauniisti kuinka esimerkiksi tähdet liikkuvat taivaalla yön aikana. Niitä katsellessa huokaili ”tuonnekin pitäisi päästä”.

Ensimmäinen kolmannes meni maisemien parissa ja pieni huoli alkoi nousta. Onko tällä elokuvalla mitään muuta tarjottavaa minulle? Onko sen tarkoitus toimia vain tietoisuustaitojen tavoin tapana ankkuroitu katsomaan maailman kauneutta? Vaikka tämä kuulostaa kauniilta, saman kameratekniikan käyttö sekä itselleni epäloogiset hypyt laavakentiltä aavikolle ja Notre Dameen saivat miettimään, että onhan elokuvan taustalla jotain syvällisempää. Ehkä se toimisi eräänlaisena projektiivisena testinä?

Näissä ajatuksissa pyöriessäni elokuvassa alettiin näyttämään ihmisiä. Lopulta toimistokohtauksessa konttorirotta alkaa valella itseään savella ja riehua mielipuolisesti. Aluksi tämä tuntui melko tekotaiteelliselta, mutta jälkikäteen ajatellen kyseessä oli luultavasti kritiikki länsimaista kulttuuri kohtaan (silti se tuntuu edelleen tekotaiteelliselta). Tämä johtui siitä, että elokuva toinen puolisko rupesi kuvaamaan maisemien ja monumenttien sijaan ihmiselämää muurahaiskekomaisena kuhinana. Tässä kohtaan varsinkin tehomaatalouden kuvaaminen kosketti minua. Oletko koskaan nähnyt kuinka broilereita käsitellään teurastamolla? Jos et ole, sinun pitäisi. Kohtaus löytyy tietysti Youtubesta, mutta varoitus. Se ei ole kaunista.

Tässä vaiheessa elokuvan sanoma avautui minulle. Saṃsāra (sanskritiksi संसार) tarkoittaa elämänkiertokulkua buddhalaisuuden mukaan. Huomasinkin jo elokuvan alussa pohtineeni, että tuoltako maailma ja elämämme näyttäisi ikuisille jumalolennoille? Hetken hyörinää ja sitten kaikki niin kaunis kuin ruma on poissa. Elokuva päättyykin alun hiekkamandalan tuhoamiseen ja thaityttöjen tanssiin.

Elokuvateatterin kuvaus Samsarasta on seuraava: ”…Samsara kuljettaa katsojansa pyhiltä paikoilta katastrofialueille ja tehotuotantotehtaista luonnon ihmeisiin. … pohjautuu henkeäsalpaavien kuvien ja musiikin yhteensovittamiseen perinteisen dialogiin ja tekstiin perustuvan dokumentaarisen kerronnan sijaan. … dokumentti valottaa ihmisyyden ja muun luonnon välistä yhteyttä, osoittaen miten elämänkiertomme heijastelee planeettamme rytmiä”. Nyt tämä jopa korni kuvaus tuntuukin kuvaavan hyvin elokuvaa. Sen visuaalisuus vaatii ehdottomasti elokuvateatterimaisen ympäristön, eikä varmasti toimi normikotioloissa niin hyvin. Voit testata asiaa katsomalla elokuva trailerin alta.

Joka tapauksessa kiitän Hepsyä tästä mahtavasta kokemuksesta. Henkeäsalpaavat kuvat niin kauneudesta kuin rumuudesta transsimaisella musiikilla höystettynä pyörivät edelleen mielessäni. Tätä eivät sanani varmastikaan tavoita. Pitäisikö minun seuraavalla asiakastapaamisellani puhumisen sijasta tehdä hiekkamandala?

• Jukka Oksanen