Ilmailupsykologiaa Englannissa

Osallistuin tammikuussa 2026 Lontoossa kaikkien aikojen ensimmäiselle ilmailupsykologian yliopistotason kurssille. King’s College Londonin lääketieteen tiedekunnan kampuksella järjestetty Advanced Course in Aerospace Psychology keräsi viideksi päiväksi yhteen parikymmentä alan osaajaa ympäri palloa.

Ilmailupsykologia on pieni ja varsin tuntematon psykologian soveltava osa-alue, joka tarkastelee ihmisen käyttäytymisen, ajattelun ja hyvinvoinnin vaikutusta ilmailun turvallisuuteen ja sujuvuuteen. Käytännössä se yhdistää kliinisen psykologian, inhimillisten tekijöiden (human factors) tutkimuksen ja ilmailulääketieteen näkökulmia. Tavoitteena on tukea lentohenkilöstön toimintakykyä ja hyvinvointia sekä edistää lentoturvallisuutta huomioimalla ihmiseen liittyvät tekijät osana ilmailujärjestelmää.

Olen itse työskennellyt jo yli kahdeksan vuotta päätoimisena ilmailualan työterveyspsykologina vastaten useiden suurten sekä joidenkin pienempien alan toimijoiden yksilö- ja organisaatiopsykologisista palveluista. Minulla on omaa käytännön ilmailuhistoriaa aiemmasta sotilaslentäjän koulutuksesta, minkä johdattelemana päädyin aikoinaan näihin tehtäviin.

Kuten monessa muussakin työn ja organisaatiopsykologian aihepiirissä, kontekstin syvällinen ymmärtäminen on tärkeää työn tehokkuuden ja rooliuskottavuuden kannalta. Olen vuosien mittaan käynyt useita kansainvälisiä kursseja ja seminaareja sekä akkreditoitunut Euroopan ilmailupsykologisen järjestön kautta ilmailupsykologiksi. Järjestön kompetenssipohjaiset kriteerit ovat siinä mielessä tiukat, että akkreditoitavalla tulee olla paitsi käytännön työkokemusta ja koulutusta ilmailupsykologian osa-alueelta, myös riittävää ilmailualan ei-psykologista osaamista, oli se sitten hankittu lentäjänä, stuerttina tai esimerkiksi teknisen henkilökunnan jäsenenä. Vertailun vuoksi esimerkiksi urheilupsykologeilta ei taideta vaatia kilpaurheilullista taustaa, mutta tuskin siitä haittaakaan on.

Viime vuosina lentohenkilöstön psyykkinen hyvinvointi on noussut entistä tärkeämmäksi osaksi ilmailualan turvallisuutta, minkä vuoksi myös eurooppalainen ilmailulainsäädäntö nykyisin edellyttää lentoyhtiöiltä muun muassa vertaistukijärjestelmiä ja uusien lentäjien psykologisia arviointeja niin soveltuvuuden kuin lääketieteellisen kelpoisuuden näkökulmasta.

Arviointia ei kaikissa tapauksissa tee psykologi, mutta etenkin suuremmissa länsimaissa psykologien rooli tuki- ja arviointikokonaisuudessa sekä käytännöissä näyttäytyy keskeisenä.

Lontoon kurssilla minua kiinnosti erityisesti sen tavoite syventää alalla jo toimivien ammattilaisten päivittäisosaamista muun muassa case-työskentelyn ja yhteisen keskustelun kautta. Myös mahdollisuus vertailla käytäntöjen ja säädösten eroja eri maiden välillä oli arvokasta. Alustusteemoihin kuuluivat paitsi mielenterveyden myös neuropsykologiset arvioinnit ja tukitoimet mahdollisuuksineen sekä rajoituksineen, matkustajiin liittyvät erityisilmiöt, kuten lentopelko, sekä sidosryhmäyhteistyöhön ja työkäytäntöihin liittyvät aiheet. Kouluttajina toimi kaksi alan kokenutta kliinistä kouluttajaa ja kirjailijaa.

Kurssi vastasi tavoitteeseensa odotettuakin paremmin, osin myös sattuman kautta. Meille oli Southwarkissa Shardin vieressä sijaitsevan tiedekunnan tiloista varattu varsin pieni ja tiivis luokkahuone, johon pakkauduimme koko viikoksi. Tämä mahdollisti heti alusta lähtien luontevan ja arkisen keskustelun kurssilaisten välillä. Melkeinpä kaikilla oli myös jo useamman vuoden edestä kokemusta käytännön työstä. Osa työskenteli kansainvälisille lentoyhtiöille, osa terveyspalveluille ja jotkut myös viranomaisille, kuten Yhdysvaltain ilmavoimille. Osa oli tuttuja jo aiemmilta reissuilta, mutta mukana oli myös uusia kasvoja. Lähellä sijaitsi eloisa Borough Market, johon suuntasimme hakemaan kevyitä tai vähän raskaampia lounasherkkuja sekä jatkamaan keskusteluja. Koska päivät olivat pitkiä ja kyseessä oli yliopistokurssi, varsinaisia illanviettoja ei juuri ollut, mitä nyt kertaalleen kävin aftereilla yhden Arabiemiraateissa työskennelleen kollegan kanssa. Oman hotellini olin aiempien Lontoo-reissujen kokemusten pohjalta tällä kertaa valinnut kävelyetäisyydeltä, mikä oli hyvä ratkaisu, koska aluekin oli mukava. Viisi päivää meni siivillä, ja tammikuinen kelikin oli kuin huhtikuu kotona.

Omiin perinteisiini on kuulunut käydä katsomassa teatteria Lontoossa, eikä tämä kerta tuottanut poikkeusta. Tällä kertaa valikoitui West Endiltä Naapurini Totoro, ja se oli erittäin hieno, alkuperäisteokselle uskollinen ja mukaansatempaavan taianomainen elämys, jossa niin näyttelijät kuin nukettajatkin panivat parastaan.

Teatterista pääsen lopuksi takaisin psykologiaan käsikirjoituksen aasinsillan kautta, sillä kurssin mieleenpainuvin lause arviointeihin liittyen tuli jo ensimmäisinä päivinä: ”Always go off script.” Kuten monessa muussakin taidemuodossa, pelkkiä kaavoja ja manuaaleja noudattamalla ei välttämättä synny mitään kiinnostavaa tai luovaa. Ne pitää kuitenkin hallita voidakseen poiketa niistä. Tämä kurssi vastasi molempiin tarpeisiin. Osallistujien kesken perustettiin myös WhatsApp-ryhmä, johon on epäsäännöllisen säännöllisesti tupsahdellut kaikenlaista aiheeseen liittyvää myös kurssin jälkeen, mikä mahdollistaa jatkokeskustelut.