Helsingin Psykologiyhdistys ry

Vierailin Hollannissa kolmipäiväisessä monitieteellisessä ja -näkökulmaisessa konferenssissa (Interdiscipilinary Psychedelich on Psychedelic Research), joka oli täynnä puheita, luentoesityksiä, keskustelupaneeleja ja symposiumeja uusimmasta psykedeelitutkimuksesta. Konferenssi on hollantilaisen voittoa tavoittelemattoman järjestön Open Foundationin järjestämä kuudes akateeminen tapahtuma, joka on vuosi vuodelta kasvanut kävijämäärältään. Esitykset käsittelivät laajasti erilaisia näkökulmia niin psykedeeleihin ja psykedeeliavusteiseen terapiaan liittyvistä eettisistä puolista, laillisuuden tuottamista haasteista kuin elämää mullistavista yksilöiden toipumistarinoista. Lisäksi aiheita olivat muun muassa psykedeelien neurobiologia, historiallinen konteksti, kriittinen näkökulma psykedeelien käytön yleistymiseen ja medikalisaatioon sekä paljon filosofisia ja psykologisia teemoja psykedeelien tuottamista ilmiöistä tietoisuudesta aivojen plastisiteettiin. 

Päällimmäisinä minulle jäivät mieleeni psykedeeliavusteisen terapian kliinisissä tutkimuksissa käyneiden koehenkilöiden kertomat tarinat siitä, miten hoitomuoto on vaikuttanut heihin. Tapauskuvaukset yhdistettynä psykologien ja psykoterapeuttien pitämiin esityksiin psykedeelien terapeuttisista mekanismeista täydensivät toisiaan hyvin kiinnostavalla tavalla, ja avasivat ymmärrystäni niin kokemuksellisella että teoreettisella tasolla. Mikä psykedeeleissä on hyvinvointia ja toipumista edistävää ja miksi ne eivät kuitenkaan sitä kaikilla saa aikaan? 

Yhdessä puheenvuorossa potilas kertoi osallistumisestaan kliiniseen tutkimukseen, jossa MDMA-avusteisella terapialla hoidettiin PTSD:tä. Potilas kertoi kokeilleensa aiemmin monia erilaisia traumasuuntautuneita terapiamuotoja ja lääkkeitä, mutta mikään ei ollut auttanut. Potilaalle annettiin kuukauden aikavälillä kaksi MDMA-annosta, sekä sen aikana että ennen ja jälkeen psykoterapeuttista hoitoa. Potilas kuvasi, kuinka MDMA:n vaikutuksen alaisena mieli lähti heti alusta alkaen viemään häntä traumapaikalle ja kykeni myös menemään sinne rauhassa, koska kehoreaktiot eivät pistäneet vastaan, kuten aiemmin tavallisessa psykoterapiassa. Potilas kuvasi, kuinka pystyi MDMA:n avulla päättämään kesken jääneen, kuolleen läheisen hyvästelemisen, traumapaikalla ilman pakenemista. Hän oli sessioiden aikana piirtänyt kuvat kokemastaan, jotka potilas halusi näyttää yleisölle. Se oli hyvin liikuttavaa. Potilaan sanoin hyväksyminen on tärkein asia toipumisessa, ja sen MDMA mahdollisti hänelle. Potilas korosti, että toipuminen on kuitenkin hyvin pitkä prosessi ja siksi kokee edelleen tärkeänä jakaa kokemaansa psykedeeleistä ymmärtävän ammattilaisen kanssa.

Toinen puheenvuoro käsitteli potilaan kokemuksia psilosybiiniavusteisesta terapiasta vaikean masennuksen hoitoon. Hän kuvasi kokemaansa hyvin vaikeaksi ja pelottavaksi. Potilas kuitenkin ajatteli, että psilosybiini (ns. taikasienet) ei saanut haasteita aikaan, vaan puolestaan toi voimakkaammin pintaan jo olemassa olleita vaikeuksia ja pahaa oloa. Hän koki, että psilosybiinin ansiosta hän pääsi ”rautaisen maskinsa taakse”, jota oli ylläpitänyt monet vuodet. Hänelle psykedeelinen kokemus oli toipumisen alku, ja hän edelleen kertoo olevansa toipumisen tiellä kolmen vuoden jälkeen. Potilas kuvaa, kuinka ei voi ymmärtää, millainen ihminen hän oli ollut ennen tutkimukseen osallistumista. Hänen kukoistuksensa välittyy voimakkaasti myös minuun ja muuhun yleisöön. 

Kolmannessa esityksessä kerrottiin potilaiden kokemuksia osallistumisesta kliiniseen tutkimukseen, jossa tutkittiin psilosybiiniavusteisen terapian vaikuttavuutta OCD:hen. He, joille hoitomuoto toimi, kuvasivat sen muuttaneen suhtautumista joustavammaksi omiin pakkotoimintoihin ja -ajatuksiin. Esimerkiksi kontaminaatiopelosta kärsivä kertoi päässeensä helpommin yli mieleen tulevista pakkoajatuksista ja antamaan niille paljon vähemmän painoarvoa, mikä lopulta mahdollisti tavaroihin koskemisen, joka ennen olisi ollut mahdotonta. Kuitenkin 25% tutkimukseen osallistuneista (n = 28, joista koeryhmässä n = 14) psilosybiiniavusteinen terapia ei tehonnut. Näistä yksi kertoi psilosybiiniannoksen tuottaneen vain negatiivisen kokemuksen itsestään, mikä ei auttanut OCD:n terapeuttista käsittelemistä. Toinen pelkäsi annoksen ottamista ja koki siksi tuhlanneensa tilaisuuden. Kolmas näki psilosybiinisession aikana OCD:n lukollisessa laatikossa ja halusi katsoa sisään, muttei keksinyt session aikana, miten sen saisi auki ja siksi päätyi uskomaan, ettei omaan kärsimykseen ole lainkaan ratkaisua. Tutkimuksessa havaittiin, että itsemyötätunto OCD:ta kohtaan ennusti parempaa toipumista.

Neljäs esitys kokosi yhteen potilaiden kokemuksia kliinisestä tutkimuksesta, jossa MDMA-avusteista terapiaa käytettiin parantumattoman sairauden aiheuttaman ahdistuneisuuden hoitoon. Potilaskuvauksissa nousi esiin monia toipumista edistäviä ilmiöitä: mahdollisuus hyväksyä sairauteen liittyvää pelkoa ja epävarmuutta, ymmärrys oman olemassaolon arvokkuudesta sairaudesta huolimatta sekä tilaisuus kertoa omasta elämästä ja tunteista sillä intensiteetillä kuin miltä ne todella syvimmillään tuntuvat itsessä. Monet kertoivat käyneen terapiassa monta vuotta eivätkä olleet pystyneet tavoittamaan yhtä voimakasta kärsimyksen vähentymistä ja toipumisen tunnetta kuin mitä MDMA-avusteinen terapia oli saanut heissä aikaan. 

Kaikissa konferenssissa kuulemissani tapausotteissa ja tarinoissa korostuu syvä kokemuksellisen tason muutos, joka edeltää toipumista; uskalletaan mennä ydinkokemuksia kohti ja myös jäämään sinne. Hyväksytään, oivalletaan ja ymmärretään jotain uudella tavalla. Ei väistetä tai vältellä, vaan ollaan kasvokkain läsnä itsen kanssa. Kävin kuuntelemassa psykologi-psykoterapeutti Max Wolffin pitämän mielenkiintoisen luennon psykedeelien terapeuttisista mekanismeista. Wolff esitteli CBT:n pohjautuvaa viitekehystä, jonka mukaan kokemuksellisen välttelyn vähentyminen ja hyväksymisen lisääntyminen olisi se psykologinen mekanismi, joka selittäisi psykedeeliavusteisen terapian toimivuutta. Mielestäni juuri tämä oli keskeistä myös esittelemissäni tapauskuvauksissa. 

Jos kiinnostuit Max Wolffin esittämästä aiheesta, voit lukea siitä lisää esimerkiksi tästä artikkelista: Wolff, M., Evens, R., Mertens, L. J…. & Jungaberle, H. Learning to let go. (2020). Front. Psychiatry, Sec. Psychopharmacology. 11 – 2020. https://doi.org/10.3389/fpsyt.2020.00005

Emmi Posio

psykologian opiskelija

Helsingin yliopisto