Helsingin Psykologiyhdistys ry

Lokakuussa suuntasin konferenssimatkalle Libanoniin. Matkan tavoitteina oli osallistua Beirutissa pidettävään mielenterveyskonferenssiin ja pitää työhyvinvointiin liittyviä työpajoja paikallisen BAS-järjestön työntekijöille, jotka työskentelevät palestiinalaispakolaisten kanssa.

Pari päivää matkani alkamisen jälkeen konferenssi siirrettiin toiseen ajankohtaan. Ulkomaalaisia kehoitettiin olemaan matkustamatta Libanoniin ja siellä olevia poistumaan maasta. Turvallisuustilanne muuttui ja sodan uhka kasvoi.

Kuva 1. Töpaja El Buss, Libanon.

Oma työni Libanonissa on keskittynyt resilienssin vahvistamiseen ja stressinsäätelyyn. Tällä matkalla siihen liittyvät opit olivat vahvasti myös omassa käytössä: varautuminen, tilannetaju, oman vireystilan säätely, toivon ylläpitäminen, yhteisöllisyys ja erityisesti epävarmuuden sietäminen.

Keskusteluissa ja uutisissa pohdittiin päivittäin sodan leviämisen mahdollisuutta Libanoniin. Etelä-Libanonissa oli raketti-iskuja. Välillä koulut ja yliopistot olivat suljettuina. Ensimmäisellä viikolla sain vielä tehdä vapaaehtoistyötäni eteläisessä Libanonissa. Toisella viikolla se ei turvallisuussyistä enää ollut mahdollista. Noudatan aina paikallisen yhteistyöjärjestömme ohjeistuksia ja suosituksia. En neuvottele tai kyseenalaista, jos minulle sanotaan, että nyt ei ole oikea mennä jonnekin.

Tällä matkalla epävarmuus oli läsnä enemmän kuin aiemmilla reissuilla. Olen tehnyt vapaaehtoistyötäni Libanonissa vuodesta 2008. Matka ei siis ollut ensimmäinen ja koskaan tilanne ei ole ollut täysin vakaa. Aina on ollut joku kriisi tai uhka päällä.

Kuva 2. El Buss kriisityöpajan osallistujat.

Tällä kertaa työni oli puhtaasti kriisityötä, myös itselleni. Minulle konferenssin peruuntuminen – tai niin kuin paikalliset sen sanoittivat: siirtyminen toiseen ajankohtaan – oli pettymys. Olin odottanut sitä ja valmistellut työpajaa sosiaalityötekijöiden kanssa. Paikallisille tämä on tuttua. Asiat muuttuvat hetkessä. He ihmettelivät miksi tämä herättää minussa tunnetta. Heille on normaalia, että asiat muuttuvat ja siirtyvät. Minulle se oli kuitenkin iso asia. Mietin kaikkia niitä työtunteja, joita ihmiset olivat käyttäneet konferenssin järjestelyihin. Jopa valmiiksi painetut nimilaput nostivat kyyneleet silmiini. Tämä epävarmuus on osa pakolaisten elämää Libanonissa. Se on osa myös kaikkien Libanonissa asuvien elämää. Se on heille tuttua, osa arkea. 

Kuva 3. Kriisityöpaja Mar Eliaksen pakolaisleirin tiloissa Beirutissa.

Matkasta mieleeni jäi epävarmuuden ja ihmisten pelon ja huolen lisäksi erityisesti yhteisöllisyys ja välittäminen. Minulla on Libanonissa hyvä sosiaalinen verkosto. Yllätyin kuitenkin siitä huolenpidon ja välittämisen määrästä, jota sain osakseni. Minun oloni haluttiin turvata.

Kuva 4. Naher el Barredin ja Beddawin leirien työntekijöiden kriisityöpaja

Ystävät halusivat minun majoittuvan kotonaan, etten olisi yksin, jos jotakin tapahtuisi. ”Sodan alkaessa on parempi, että olemme yhdessä. Sinun ei ole hyvä olla yksin.” Yhteistyöjärjestömme johtajan perhe kutsui minut päivittäin työpäivän jälkeen syömään. Istuimme yhdessä ruokailemaan, tapahtuma oli useamman tunnin sessio. Teimme ruokailun, kahvin ja teehetkien välissä myös yhdessä töitä, koska kriisiytynyt tilanne aiheutti monenlaista ylimääräistä tehtävää. Yhdessäolon hetket olivat todella merkityksellisiä. Koin olevani osa perhettä, osa yhteisöä – se tuntui todella hyvältä.

Kuva 5. Yhteistyöjärjestömme BAS:n muistaminen minun Vuoden 2023 psykolgi kunnianosoituksen johdosta. Minulle oli tehty hieno kirjailtu lahja. Olin todella otettu ja liikuttunut muistamisesta.

Libanonissa myös Suomen ulkoasiainministeriö tiedotti ja viesti meille säännöllisesti. Sain useamman viestin, joissa oli selkeät toiminta- ja varautumisohjeet. Viimeisellä viikolla myös maassa olevat matkustusilmoituksen tehneet suomalaiset soitettiin läpi. Olen todella ylpeä ja kiitollinen siitä, miten UM hoiti asiaa. Pelkoa ja huolta ei lietsottu, mutta varmistettiin, että ”ollaan varauduttu, jos jotakin tapahtuu.”